FT Steven Condit
Savonlinna
Poliittisen urani lähestyessä loppuaan olen aloittanut sen viimeisen ja kenties merkittävimmän tehtävän. Kirjoitan muistelmani. Lähestymistapani poikkeaa kuitenkin jonkin verran tavanomaisesta. Olen tekstissä varsin vähäinen tekijä, lähinnä anekdoottien kertoja siitä, mitä kunnallispolitiikassa ja kansalaistoiminnassa olen nähnyt, kokenut ja myös tehnyt. Tietysti omakehu on mukana. Mutta keskeisin aihe on anarkismin soveltaminen kaupungin toimintaan, näin jälkikäteen ainakin, vaikka olen toiminnassani pyrkinyt sitä ajamaan. Kuten kirjoitin viime syksyn lehtipalstalla, tarkoitukseni on tehdä filosofinen tilinteko julkisesta toiminnastani ja sen kautta kunnallispolitiikasta ja kansalaistoiminnasta. Kirjoitettuani toistaiseksi kolme lukua, runsaat sata sivua, tunnistan jo, että aihe omakehuun on vain niukasti. Olen ollut 50 vuotta vakaumuksellinen anarkisti. Olen kirjoittanut niin englanniksi kuin suomeksi anarkismin filosofiasta ja teoriasta. Yli kolmekymmentä vuotta olen osallistunut valtiokeskeiseen, edustukselliseen politiikkaan paikallisesti, maakunnallisesti ja valtakunnallisella tasolla lukuisissa tehtävissä luottamushenkilönä kaupungissa ja puolueessa. Tämä on useamman anarkismin oppisuunnan kannalta vähintään ongelmallista, ja monien anarkistien mielestä paheksuttavaakin. Siksi ainakin minulle itselleni on tärkeä arvioida, olenko pettänyt eettisen vakaumukseni.
Muistelmissani pyrin siis käsittelemään neljää, tiiviisti yhteen kietoutunutta kysymystä. Onko anarkismilla, tai minun edustamalla oppisuunnalla, jotakin olennaista tarjottavana valtiokeskeiselle kunnallispolitiikalle ja hallinnalle, jota muut eettiset ja poliittiset opit eivät tarjoaisi, ja josta olisi kaupungille ja kaupunkilaisille hyötyä? Voiko osallistuminen puolue- ja kunnallispolitiikkaan vaaleilla valittuna luottamushenkilönä olla eettisesti johdonmukainen tai puolustettava tapa toimia anarkistina niin, että anarkismin filosofinen, teoreettinen ja käytännöllinen sisältö rikastuisi ja täydentyisi? Onko valtiokeskeisellä paikallishallintojärjestelmällä mahdollisuuksia omaksua toimintatapoja, tavoitteita ja arvoja anarkismista niin, että anarkismi kehittyisi julkiseksi, legitiimiksi poliittiseksi opiksi ja eettiseksi aatteeksi? Olenko onnistunut löytämään myöntäviä vastauksia näihin kysymyksiin edes sen verran, että voisin sanoa julkisen urani olleen ehyt, oikeutettu kokonaisuus niin, että olisin pystynyt antamaan sekä anarkismin filosofialle ja käytännölle sekä kaupungin toiminnalle jotakin uutta ja arvokasta?
Alkuperäinen tavoitteeni oli nimenomaan vastata myöntävästi vaikka epäilevästi näihin kysymyksiin. Siksi teokseni nimi on Being an Anarchist on the City Council: A Tentative Justification, eli Anarkistina kaupunginvaltuustossa: tunnusteleva oikeuttaminen. Nyt kun käsikirjoituksen luonnos on noin puoliväliin asti valmis, en ole enää niin luottavainen.
Tällaisten kysymysten asettelun taustalla on kaksi laajaa lähtöoletusta. Kumpikin kyseenalaistetaan filosofisesti ja käytännössä. Ensimmäinen oletus on minun anarkismini laji. Anarkismeja on monenlaisia. Minun anarkismini perustuu kaikkien anarkismin koulukuntien perimmäiseen toteamukseen: ihmisenä olemisen täydellistymiseen. Se ilmenee yksilöiden, yhteisöjen ja yhdyskuntien mahdollisimman täydessä kukoistuksessa ilman pakkovaltaa ja alistumista. Sen välttämätön ehto on itsehallinta kaikissa olemisen ulottuvuuksissa. Itsehallinta toteutuu niin yksilöllisessä kuin yhteisöllisessä toiminnassa ja ajattelussa. Ihminen ei voi hallita itseään ympäristössä, jonka hallintaan hän ei osallistu koska hän on alistettu, eristäytynyt tai muuten kykenemätön tai välinpitämätön. Itsehallinnassa keskeistä on velvollisuus osallistua muiden ihmisten itsehallinnan toteutumiseen.
Näin ollen anarkismi pyrkii vähentämään herruuden, riiston, pakko- ja väkivallan kaikki muotoja, rakenteita ja keinoja siten, että alistumiselle ei ole tarvetta. Vastaavasti se pyrkii voimaanuttamaan ihmisiä yksin ja yhdessä yhteisöissä toimimiseen niin, että itsehallitsevia yhteisöjä ja yhteiskuntarakenteita ennakoivasti häämöttää nykytodellisuudessa, ennen kuin niiden varsinainen toteuttaminen on mahdollista. Tavoitteena on se, että niiden mahdollisuudet vähitellen toteutuisivat. Tällainen anarkismi ei ole yksilökeskeistä libertarianismia eikä yhteisökeskeistä kollektivismia. Sen sijaan se sisältää sekä vaadittavana käytäntönä että tulevaisuuden tavoiteltavina normeina täydellistymisen ehtoja. Mitä on oikea ja hyvä, ja millä tavalla esteitä niiden ilmentymiselle voitaisiin poistaa? Pakkovalta on aina este. Anarkismi on poliittisen filosofian perimmäinen muoto, joka asettaa kysymyksiä, joihin kaikkien poliittisten oppien täytyy tyydyttävästi vastata.
Koska anarkismi lähestyy ymmärtämisen rajoja, se ei pyri olemaan hallitseva yhteiskuntajärjestys. Se on vallitsevien olosuhteiden eettistä tarkastelua ja kriittistä arviointia, jonka tarkoitus on myös rakentavasti paljastaa piiloon jääneitä tai tukahdutettuja toiminnan ja järjestyksen mahdollisuuksia. Kauttaaltaan se kyseenalaistaa vallankäyttöä, etsien vaihtoehtoisia itsehallinnan rakenteita ja menetelmiä, joissa ihmisten, yhteisöjen ja luonnon eettinen täydellisyys ilmenisi ja kukoistaisi. Itsehallinta ei ole valmis käsite eikä käytäntö, vaan tutkimisen ja kokeilemisen kohde. Valtioon kohdistuvaa kritiikkiä on siinä välttämätön ulottuvuus. Valtio, myös Suomen kaltainen enimmäkseen hyvätahtoinen valtio, on vallan- ja pakkovallan käytön perusrakenne, vaikkei suinkaan ainoa. Käytännössä siis anarkismi etsii vaihtoehtoja, joiden ensimmäinen tavoite on vallankäytön rajoittaminen ja kumoaminen silloin, kun se tukahduttaa olemisen kukoistusta. Anarkismi vaatii ihmisiltä paljon, kenties liikakin. Sen takia yhteisöllisyys on välttämätöntä, joskin myös vaarallista. Yhteisöissä me voimaanutamme toisiamme.
Anarkismi on täynnä vastaamattomia kysymyksiä, keskeneräisiä käsitteitä ja lunastamattomia lupauksia. Se kaipaa omien käsitteiden ja käytännön kritiikkiä. Tämän takia on kysymysten asetteluni toinen lähtöoletus, että näennäisesti itsehallitseva kunta, minun tapauksessani Savonlinnan kaupunki, on mahdollinen ympäristö, rakenne ja toiminnan resurssi anarkismin ilmaisemiseksi ja kehittämiseksi. Oletus lähtee siitä, että valtiokeskeisyydestä huolimatta kaupunki ei käytä kovin voimakkaasti pakkovallan keinoja. Päinvastoin se pyrkii tukemaan ainakin virallisesti alueensa yhteisöjen ja ihmisten kykyä kehittää omia kukoistuksen keinoja. Näin ollen kaupunki on, tai voisi olla alueensa yhteisöllisyyden kantavaa yhteiskuntarakenne, julkisen toiminnan hyödyllinen välikappale itsehallinnan lukemattomien muotojen ja keinojen edistämiseksi. Parhaimmillaan se kenties ennakoisi yhteiskunnan eettistä täydellistymistä voimaanuttamalla ihmisiä ja yhteisöjä tiedostamaan ja kokeilemaan omia mahdollisuuksiaan.
Ilman muuta kaupunki epäonnistuu tässä pyrkimyksessä. Mutta sikäli kuin anarkismi täydentäisi kaupunkilaisten tahto ja voimia pyrkiä mahdollisiin tulevaisuuksiin, kaupunki saisi toiminnalleen tarkoituksen ja oikeutettavuuden, jotka hieman vapauttaisivat sen riippuvaisuudesta valtiokeskeisyyteen, samalla vapauttaen hiukan valtiokin pakkovallan tarpeista. Anarkismin visiossa kaupunki voimaanuttaisi ihmisiä irtautumaan alistumisesta ja avuttomuudesta ja omaksumaan itsehallinnan suunnatonta vastuuta.
Näin muotoiltuna Lausuttuna tällä tavalla, projektini tutkia kunnallispolitiikan ja anarkismin kohtaamista vaikuttaa epäonnistuvalta, tai ainakin kaukaa haetulta. Mutta en ole kokonaan menettänyt toivoa, että yhtymäkohtia löytyisi sekä kaupungin että anarkismin eduksi. Ensin on kuitenkin pantava sulkeisiin joitakin anarkismille tyypillisiä piirteitä, käsitteitä ja pyrkimyksiä, joiden kokemusteni perusteella arvioin olevan toistaiseksi asiaankuulumattomia kunnallispolitiikkaa ajatellen. Tällaisia teemoja ovat esimerkiksi vallankumous ja sen retoriikka, utopianismi, valtion yksiselitteinen hylkääminen ja vastustaminen, osallistumattomuus vallitsevaan poliittiseen järjestelmään, lakien ja laillisuuden halveksiminen, tottelemattomuus sekä edustuksellisuuden hylkääminen ja suoran toiminnan korostaminen. Näillä on hyvin keskeistä filosofista ja käytännön merkitystä anarkismille monissa olosuhteissa, muttei tällä hetkellä Savonlinnassa, joskin suora toiminta voisi olla tarpeellista joissakin asioissa.
Samalla rinnakkaisesti olen pyrkinyt hahmottamaan anarkismin aatteellisia ja käytännöllisiä filosofisia teemoja ja käytännöllisiä potentiaalisuuksia, eli praksiksia, jotka edistäisi monimuotoista itsehallinta niin kaupungin toiminnassa kuin siihen liittyvässä kansalaisyhteiskunnassa niin, että anarkismin käsitteellinen sisältö täydentyisi. Olen keskittynyt kolmeen, laajaan käsitekokonaisuuteen sekä analyyttisesti että anekdoottien kautta. Ne kuuluvat kunnallispolitiikan todellisuuteen, joko käytäntönä tai mahdollisuutena.
Ensimmäinen on ns. ”jälkikunnallisen yhteisön” ennakoiminen ja hahmottaminen. Se tarkoittaa yhteisöjen itsehallinnan kokeilevaa kehittämistä, joka vapauttaisi ihmisiä alistuvasta riippuvaisuudesta kaupungin ja valtion vallankäyttöön, ja samalla tuottaisi perusteellisempaa hyvinvointi kuin se, mihin kaupunki pystyy. Palvelukodin suunnitelmista löytynee tällaisia piirteitä, vaikka ne ovat enimmäkseen tiedostamatta ja hyödyntämättä.
Toinen käsitekokonaisuus on valtaistava ja voimaanuttava osallistuminen sekä kaupungin toimintaan että kansalaisyhteiskunnan järjestöihin ja yhdistyksiin. Tällainen osallistuminen ei ole omien etujen tavoittelu vaan vaikutusvallan rakenteiden, keinojen ja tavoitteiden muuttamista itsehallinnan laajentamiseksi ja monipuolistamiseksi. Esimerkkinä olisi kansalaisten paneutuminen kiistanalaisiin kaavoituksiin, tai kyläkoulujen puolustaminen niiden lopettamista vastaan. Kuten ensimmäisessä käsitekokonaisuudessa se pyrkii täydellistämään ihmisten yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ilmenemismuotoja.
Tähän liittyy läheisesti kolmas käsitekokonaisuus, eli yhdistävä vapaaehtoisuus kansalaisyhteiskunnassa, joka on perusvaatimus sille, että osallistuminen ei alista eikä käytä pakkovaltaa tai johda herruuteen missään muodossa. Sen täytyy voimaannuttaa ihmisiä ja yhteisöjä itsehallintaan tavalla, jonka hyöty elämän kukoistukseen on näkyvä. Kansalaistoiminta luonnonsuojelun puolesta on tällaista. Myöhemmässä, vielä kirjoittamattomassa luvussa aion käsitellä Savonlinnan rikkaan kansalaisyhteiskunnan merkitystä kaupungille.
Tutkielmani kolmannessa, varsin pitkässä luvussa olen etsinyt kaupungin rakenteista ja toiminnasta todisteita näiden käsitekokonaisuuksien toteuttamisesta tai toteuttamattomuudesta anarkismin oikeuttamiseksi tai kieltämiseksi kunnallispolitiikan eettisenä kehyksenä. Koska luonnos on vielä keskeneräinen, en nyt syvenny lukuisiin yksityiskohtiin. Mutta tulokseni ovat tähän asti sekä rohkaisevia että masentavia. Joitakin anarkistisia piirteitä löytyy, usein odottamattomissa ja pienissä asioissa, kuten päiväkodin lasten osallistuminen toiminnan suunnitteluun. Enemmän löytyy laiminlyötyjä tai havaitsemattomia mahdollisuuksia, esimerkiksi strategian tavoite vahvistaa kaupunkilaisten identiteettien sitoutumista Savonlinnan yhteisöön. Vielä enemmän on kaupungin torjumia mahdollisuuksia, niin kuin kansalaisten pyrkimys vaikuttamaan maankäytön suunnitteluun ja kaavoitukseen, tai minun pitkään kestänyt ponnistukseni perustaa keskustaan kansallinen kaupunkipuisto.
Kokonaisuudessaan olen kuitenkin pystynyt alustavasti todistamaan, että monessa kohdassa anarkismia voitaisiin legitimoida kaupungin toiminnan ulottuvuutena ja eettisenä kehyksenä. Se tarjoaisi visioita ja kurinalaisuutta vastalääkkeenä jonkin verran taloudellisen tilanteen aiheuttamalle pakkovallalle ja palvelujen keskittämiselle. Mutta tällainen kehitys edellyttäisi asennemuutos niin päättäjiltä – viranhaltijoilta ja politiikoilta, kuin kansalaisilta.
Tutkielmani lopullista johtopäätöstä en vielä rohkene esittää. Seuraava luku vertaa Savonlinna ideaaliseen käsiterakennelmaan, ns. ”libertarian municipalism, eli vapauttavaan kunnallisuuteen. Sen jälkeen käsittelen sitä, millä tavalla on suhteutettava julkinen urani kaupungin palveluksessa anarkismin keskeisiin kriittisiin oppikappaleisiin, kuten edustuksellisuuden ja äänestämisen kyseenalaistamiseen, vaalien riittämättömyyteen vallankäytön oikeuttamiseksi tai tottelevaisuuden ja lainmukaisuuden velvollisuuden perustelemattomuuteen. Tavoitteeni on puolustaa toimintani nimenomaan kunnallispoliittisena anarkistina ja samalla monipuolistaa ja syventää anarkismin käsitteellistä, eettistä ja käytännöllistä sisältöä. Tämä saattaa olla ympyrän neliöintiä. En kiellä anarkismin kritiikin merkitystä, mutta yritän muokata sitä rakentavammaksi. En mitätöi julkisen urani mielekkyyttä enkä luovu anarkismin aatteellisuudesta yrittämättä ensiksi puolustaa niiden yhteensovittamista.
Stephen Condit
