Paikallisuus on yksi kasvatuksen ja opetuksen keskeisistä prinsiipeistä

Reijo Heikkinen

Professori

Oulun yliopisto

Kasvatushistorian tunnetuimmat nimet ovat jo 1500-luvulta lähtien korostaneet paikallisuuden ja oppilaiden välittömän kokemuspiirin tärkeyttä opetuksessa ja opetuksen konkretisoimisessa. Siitä puhui espanjalainen filosofi ja humanisti Juan Luis Vives jo 1500-luvulla, siitä puhui Johannes Comenius 1600-luvulla ja Jean-Jacques Rousseau 1700-luvulla, puhumattakaan muista 1800-luvun ja 1900-luvun merkittävistä kasvatusajattelijoista. 

 

Kaikessa koulutuksessa paikallisuus on ollut ja tulee olemaan keskeinen prinsiippi, sillä opetushan etenee luonnonlainomaisesti tutusta tuntemattomaan- ja läheisestä kaukaiseen -periaatteella.  Opettajan on myös helppo ja vaivaton hakea opetuksen esimerkkinsä oppilaiden välittömästä kokemuspiiristä ja heidän kotiseudultaan.  Paikallisuus on hyvin tehokas keino erilaisten asioiden havainnollistamisessa ja konkretisoimisessa. 

Vaikka siitä on puhuttu iät ja ajat ja useimmat kasvattajat ovat sen tärkeydestä yhtä mieltä, paikallisuutta kohtaan tunnetaan yhä epäluuloja ja sitä vähätellään. Moniin opettajiin on ikään kuin sisältä päin juurtunut paikallisuutta vähättelevä asenne. Tämä piirre on leimallinen usein syrjäseuduilla, jossa tutun ja turvallisen vähättely kulkee lähes veren perintönä. Se on usein periferiassa asuvien mentaalinen historiallinen ominaisuus. Sen sijaan kaukainen ja eksoottinen tuntuu aina kiinnostavammalta ja hienommalta.

Me suomalaiset, varsinkin täällä Itä-Suomessa, saamme kuin huomenlahjana kyvyn vähätellä kotikontujamme, sen maisemia, sen rakennuksia, ylipäätään kaikkea mikä liittyy kotiseutuun ja sen ihmisiin. Tullessani aikoinaan rannikolta Kajaanin opettajankoulutusyksikön palvelukseen kiinnitin huomiota juuri tähän mentaaliseen piirteeseen.

Niinpä kiinnostuin tästä asenteesta ja ryhdyin tutkimaan sitä. Kotikontuja vähättelevän mentaalisen asenteen historiaa tutkiessani olen huomannut, että ilmiön ruotimisessa on mentävä todella kaukaiseen menneisyyteen. Koska olen historiantutkija, minun täytyy tässäkin asiassa todeta, vaikka se voi kuulostaakin hieman banaalilta, että “jo muinaiset kreikkalaiset tunsivat ilmiön”.

Ensimmäiset merkit tuosta periferiaa väheksyvästä asenteesta olen löytänyt jo antiikin Kreikasta, jossa silloisen maailman keskuksen Ateenan asukkaat oppivat tietoisesti käyttämään ylimielistä asennetta hallitsemisen välineenä. Ateenalaiset käyttivät muualta, lähinnä Makedoniasta ja pohjoisilta seuduilta tulleista ihmisistä nimitystä barbaarit. Termi tarkoitti alun perin sellaista, joka puhui huonoa kreikkaa tai puhui vain epäselvästi. Käsitteeseen liittyi selvä stigma eli leima, jolla syntyperäiset ateenalaiset korottivat itsensä ylempään kategoriaan kuin ns. tullista tulleet.

Sittemmin tuo käsite barbaarit on länsimaisessa ajattelussa tarkoittanut jotain alkeellista, sivistymätöntä, jopa vähä-älyistä. Termin käyttö ja siihen liittyvä asenne on aina ollut keskusten ihmisillä tehokas hallitsemisen keino, jolla on voinut mitätöidä syrjäseutujen ihmiset ja heidän asuinpaikkansa sekä heidän älylliset tuotoksensa. Myöhemmin roomalaiset omaksuivat saman ylimielisen asenteen. He kutsuivat kreikkalaisten tapaan syrjäisten kolonioiden asukkaita barbaareiksi.  Roomalaiset käyttivät termiä mm. sanaleikissä ”Barbara barbaribus barbabant barbara barbis”, jolla tehokkaasti osoitettiin muille kuin syntyperäisille roomalaisille kaapin paikka. Roomalainen runoilija Ovidius totesi tunnetussa Valituslaulussaanjouduttuaan maanpakoon Roomasta ”Barbarus hic ego sum, quia non intellegor ulli” eli ”Täällä minä olen barbaari, koska kukaan ei ymmärrä minua.” 

Sittemmin tuo ylimielinen keskusten asenne on vakiintunut kansallisvaltioiden pääkaupunkien asukkaiden mentaaliseksi asenteeksi, jota on vuosisatoja käytetty tehokkaasti periferian alistamiseen, syrjäseutujen ihmisten leimaamiseen ja heidän kotikontujensa vähättelyyn.

Kun tuo asenne on siirtynyt sukupolvelta toiselle, syrjäseutujen ihmiset ovat lopulta itsekin sisäistäneet tuon vähättelevän asenteen ja uskoneet, että he ja heidän kulttuurinsa ja kotiseutunsa ovat vähäarvoisempia kuin keskusten ihmisten kulttuuri ja asuinseudut. Useimmissa Euroopan maissa se on ilmennyt jollakin tavoin.  Asennetta on luontaisesti vahvistanut ns. massan laki, sillä keskuksissa on aina ollut enemmän asukkaita kuin periferiassa. Keskuksiin ovat aina keskittyneet kaikki korkeakulttuurin merkittävimmät instituutiot kuten koulut ja yliopistot, teatterit, oopperat ja tiedonvälitys. Ne ovat jokainen omalta osaltaan vahvistaneet tuota aikaisemmin mainittua keskusten omahyväistä ja itseriittoista asennetta suhteessa periferiaan.  

Suomi on tässä asiassa erinomainen esimerkki. Helsingin asuva syntyperäinen stadilainen kokee olevansa aina jollakin tavoin parempi ja ihmisenä arvokkaampi kuin savukoskelainen tai enonkoskelainen. Helsinkiläiset ovat puolestaan kokeneet jonkinlaisia alemmuuden tunteita suhteessa tukholmalaisiin tai pietarilaisiin tai brysseliläisiin kulloisenkin metropolin mukaan. Samalla kun syrjäseutujen ihmiset ovat vähätelleet itseään, he ovat samalla oppineet vähättelemään omaa lähiympäristöään usein kohtalokkain seurauksin.

Kuitenkin jokainen asuinpaikka, olipa se sitten periferiaa tai metropoli, on arvokas ja tärkeä siellä asuville. Huomioimalla paikallisuuden ja korostamalla sen itseisarvoa opettaja voi tehokkaasti integroida oppilaat kotiseutuunsa ja vahvistaa heidän paikallisidentiteettiään. Paikallisuuden arvostus nousi 1970-luvulla arvoonsa muiden pehmeiden arvojen mukana. Viestimillä oli tässä tärkeä merkitys, mm. eräillä 1970-luvulla esitetyillä televisiosarjoilla. Paikallisuuden arvostusta vahvistivat mm. televisiosarja Juuret ja saksalainen tv-sarja Heimat. Niiden ansiosta ihmisillä heräsi länsimaissa mielenkiinto omia juuriaan ja synnyinseutujaan kohtaan. Samalla virisi mielenkiinto paikallishistoriaan, sukututkimukseen, kansanperinteeseen ja paikallismurteisiin. Ilmiön luultiin olevan lyhytaikainen, mutta se on jatkunut ja voimistunut koko ajan.

Meillä Suomessa kunnat ovat viime vuosina kirjoituttaneet runsaasti paikallishistorioita, pitäjänkirjoja ja kotiseututeoksia. Myös suvut ovat tehneet laajoja monisatasivuisia sukuselvityksiä. Paikallismurteita on talletettu ja niitä ollaan elvyttämässä. Meillä mm. savolaiset ovat olleet etunenässä savonkielen vaalimisessa.     

Paikallisuuden tärkeys yhteiskunnassa huomattiin myös kouluviranomaisten keskuudessa 1980-luvulla ja tuon vuosikymmenen puolivälissä voimaan tulleissa uusissa koululaeissa paikallisuudesta tuli olennainen osa opetussuunnitelmaa. Meillä paikallisuuden ja kotiseutuun liittyvien asioiden opettamisella on kuitenkin hieman pitemmät perinteet. Nimittäin jo viime vuosisadalta 1930-luvulle kotiseutuun liittyvät asiat olivat vanhassa kansakoulussa hyvin keskeisesti esillä. Kotiseutua korostettiin karelianismin, aitosuomalaisuuden ja isänmaallisuuden hengessä. Kotiseutuun liittyi myös voimakas patriarkaalinen paatos. 

Vanhassa kansakoulussa kotiseutuoppi oli hyvin keskeinen oppiaine. Siihen liittyvää pedagogista pohdiskelua oli runsaasti mm. 1930-luvun opettajalehdissä. Tunnettu kasvattaja Alfred Salmela kirjoitti vuonna 1935 Kansakoulun Lehdessä kotiseutuopetuksen merkityksestä seuraavasti:

“Varmasti on kotiseudun käyttäminen kasvatus- ja opetustyössä entisessä muodossaankin tuottanut tuloksia. Se on kehittänyt oppilasten älyä ja havaintokykyä sekä selventänyt päämääriä. Kehitystä näkyy myöskin sen ulkonaisissa saavutuksissa. Kiintyminen kotoiseen ympäristöön on loihtinut esiin monia sivistysarvoja. Kotiseutumuseoita on syntynyt sen pyrkimyksiä kohottamaan ja antamaan eläviä havaintoja esi-isien työstä sekä ympäröivästä luonnosta.

Mutta koulu ei ole pysähtynyt edes tähän. Se on jatkanut syventymistään kotiseutuun. Nykyään mennään jo itse luontoon ja muistoesineiden luo; opiskelu on muodostunut paikallaan olevien esineiden ja ilmiöiden havaitsemiseksi ja niistä saatujen tiedonmurujen kokoamiseksi yleistiedoksi. Näin on vähitellen tultu yleisopetukseen tai ehkä paremmin sanoen yleisopiskeluun.”

Sodan jälkeen vanhan läpäisyperiaatteella opetetun kotiseutuopin merkitys väheni ja se kuihtui pois viimeistään 1960-luvulla, jota vuosikymmentä voidaan pitää lähiympäristöön orientoivan opetuksen aallonpohjana. Seuraavan vuosikymmenen lopulla paikallisen aineksen opetus kuitenkin lisääntyi kouluopetuksessa, mutta myös opettajankoulutuksessa siihen ryhdyttiin kiinnittämään entistä enemmän huomiota. 

Edesmenneessä Kajaanin opettajankoulutusyksikössä korostettiin 1970-luvulta lähtien voimakkaasti ympäristöön orientoivan opetuksen ja kotiseutuun liittyvän tietouden tärkeyttä. Laitoksessa oli liki 30 vuotta kotiseutupedagogiikka-nimen kurssi, jossa tulevat luokanopettajat saivat tiedolliset ja taidolliset valmiudet paikallisen aineksen opettamiseksi kouluissa.

Mainitun jakson aikana opiskelijat perehtyivät niihin työtapoihin, joita kotiseututietouden opettamisessa voitiin käyttää. Lisäksi he perehtyivät opetuksen sisältöihin ja laativat suppeahkon tutkielman jostain itselleen läheisestä aiheesta didaktisine sovelluksineen. Kurssin tavoitteena oli lisäksi se, että tulevat opettajat kykenivät vahvistamaan myös oppilaiden kotiseutuidentiteettiä.  Ympäristöön orientoivassa ja paikallishistoriaan pureutuvassa opetuksessa mm. etymologialla on keskeinen merkitys. Keskeisenä tavoitteena on selvittää erilaisten tutkimusten ja lähteiden avulla, mistä paikkakunnan nimet juontuvat. Kotiseudun nimien alkuperä antaa lapsille ja nuorille aivan uuden ulottuvuuden kotiseutuun.

Meillä Suomessa on viime vuosina selvästi havaittu, mihin hallitsematon maaltamuutto ja maassamuutto voivat johtaa. Kymmenet tuhannet ovat joutuneet muuttamaan työn perässä Itä- ja Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle. Muuttoliikkeen seurauksena Itä- ja Pohjois-Suomi vääjäämättä autioituvat, talot jäävät tyhjilleen ja eteläinen Suomi pullistelee väkeä ja muuttajille on rakennettava uudet asunnot, koulut ja muut palvelut. 

Paikallisuutta on ryhdytty viime aikoina eri puolilla Eurooppaa arvostamaan. Tämä tulisi huomioida myös kouluopetuksessa. Valitettavasti kouluopetus raahaa aina parikymmentä vuotta jäljessä yhteiskunnan tarpeita. Uskon, että fiksuimmat opettajat kuitenkin ymmärtävät paikallisuuden merkityksen kouluopetuksessa ja osaavat hyödyntää sitä läpäisyperiaatteella eri oppiaineissa myös nuorimpien eurooppalaisten kasvatuksessa.

Uskon, että tulevaisuuden suomalaiset ovat aikaisempaa tietoisempia ja ylpeitä omista juuristaan, kotiseudustaan ja sen erityispiirteistä. Internetistä, televisiosta ja erilaisista viestimistä sekä kansainvälistymisestä huolimatta kaikki ihmiset elävät edelleen jollakin paikkakunnalla ja kokevat varmasti jonkin alueen muita läheisemmäksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on juuret jossakin kylässä tai kaupungissa, jonka he tuntevat kotiseudukseen. Aitoja kosmopoliitteja, jotka ovat kotona kaikkialla, on hyvin vähän. Tämä on fakta, jota ei pitäisi unohtaa. 

                                                                                 

/Reijo Heikkinen/

Professori

Kajaani
reijo.a.heikkinen@oulu.fi

Savonlinnan opettajankoulutuksen 60-vuotisesta taipaleesta

Mikko Ripatti

Johtava rehtori

Savonlinnan normaalikoulu

Seminaarin toiminnan käynnistymisestä Savonlinnassa tuli kesällä 2012 kuluneeksi 60 vuotta. Juuret ulottuvat suomalaisen opettajankoulutuksen historiaan. 1870-luvulla kansakoulujen määrä alkoi lisääntyä ja opettajantarve kasvaa. Jyväskylän seminaari oli perustettu v. 1863. Sitten perustettiin ruotsinkieliset seminaarit Tammisaareen ja Uuteenkaarlepyyhyn. Varkauden tehtaansaarnaaja, pastori A. G. Westerlund teki vuoden 1872 valtiopäivillä esityksen, että uusi yhdistetty suomenkielinen seminaari perustettaisiin ja sijoitettaisiin Savonlinnaan. Kuopion kaupungin pormestari K. Fabritius puolestaan ehdotti sijoituspaikaksi Kuopiota.

Kouluylihallitus kannatti Savonlinnaa, koska ehdotuksen takana oli itsensä Uno Cygnaeuksen vankkumaton mielipide. Savonlinna sopi seminaarikaupungiksi historiallisten perinteittensä, sijaintinsa ja hyvien kulkuyhteyksien vuoksi. Kaupunki oli myös luvannut seminaarin perustamiseksi 50 000 markkaa ja seminaarin tarvitsemat maa-alueet. Cygnaeuksen ja kouluylihallituksen esitys kaatui kuitenkin vuoden 1878 valtiopäivillä. Sijoituspaikaksi tuli Sortavala. Päätöstä perusteltiin vetoamalla kansallisiin syihin, Karjalan sivistystarpeeseen sekä alueen sitomiseen muun Suomen vaikutuspiiriin.

Toisen kerran Savonlinnaa ehdotettiin seminaarikaupungiksi, kun Suomeen oltiin säätämässä yleistä oppivelvollisuutta. Lauri Ingmanin hallituksen opetusministeri Mikael Soininen asetti v. 1919 seminaarikomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli K. A. Franssila. Komitean verraten laajassa vuoden 1922 mietinnössä esitettiin muutoksia seminaarien toimintaan ja niiden uudelleen organisointiin. Tähtäimessä oli nyt opettajasivistyksen kohottaminen. Tätä varten olisi perustettava yksi uusi seminaari tyydyttämään Itä- ja Kaakkois-Suomen väestötarpeita. Verrattuna ”sellaiseen sotilaskaupunkiin kuin Lappeenranta tai sellaiseen kalliiseen suurkaupunkiin kuin Viipuri”, oli komitean mukaan ”ehdoton etusija Savonlinnalla”. Seminaarikaupungiksi Savonlinna sopisi erityisesti ”keskeisen asemansa, rautatie- ja laivankulun sekä ihanan ympäristönsä vuoksi”. Juuri toimintaympäristöllä katsottiin olevan keskeinen merkitys opiskelijoiden eettisen ja esteettisen kasvun ja opettajapersoonan kehittämisen kannalta. Seminaari jäi kuitenkin tälläkin kertaa perustamatta lähinnä valtiontaloudellisista syistä.

Monet syyt johtivat siihen, että Savonlinna sai 60 vuotta sitten oman opettajaseminaarin. Sortavala oli menetetty. Jälleenrakennus tarkoitti myös kouluolojen uudelleen järjestämistä. Suurten ikäluokkien myötä syntyi huutava opettajapula. Kun vuonna 1944 syntyneiden määrä oli 79 000, niin v. 1947 ylitettiin jo 108 000 syntyneen määrä. Luovutetuille alueille oli jäänyt yli 500 kansakoulua ja yli 1700 opettajaa oli sijoitettava uudelleen. Opettajatarvetta lisäsi myös luokkakoon pienentäminen 1-2. luokkien osalta 40:stä 34:ään ja 3-4. luokkien osalta 50:stä 40:een.

Seminaarin perustaminen Savonlinnaan ja Etelä-Savoon oli laajamittaisen alueellisen vaikuttamisen ja yhteistyön seurausta. Perustamista edelsi Kaarlo Saarialhon komitean työskentely. Komitea julkaisi 1. osamietintönsä v. 1945 ja toisen v. 1947.  Opettajanvalmistusta ohjasivat edelleen vuoden 1866 vanhentuneet säädökset, kun yhteiskunnan muuttuminen tuosta ajasta edellytti opettajasivistyksen perusteellista kohottamista. Komitea otti selkeän kannan seminaarin perustamisesta Itä-Suomeen; se korvaisi Sortavalan seminaarin. Seminaarin sijoituspaikkaan se ei ottanut kantaa, mutta 1. komiteamietinnön karttakuvaan oli piirretty kysymysmerkki Joensuun kohdalle.

Itä-Suomella oli edessään aluepoliittinen vääntö. Ensimmäisinä riensivät liikkeelle Varkaus ja Joensuu, sitten Imatra ja Lappeenranta. Savonlinnassa herättiin jälkijunassa. Silloinen kaupunginsihteeri Ensio Häyrinen tarttui härkää sarvista. Muita paikallisia puuhamiehiä olivat kaupunkineuvos Ensio Kekomäki, kansanedustaja Toivo Halonen, pankinjohtaja Y. Siilänen sekä Savonlinnan lyseon rehtori Veikko Ervola. Kerimäkeläisen kansanedustaja Aino Luostarisen teki v. 1947 eduskunta-aloitteen Itä-Suomen väliaikaisen seminaarin toiminnan alkamisesta Savonlinnan kaupungissa. Myös Joensuun puolesta tehtiin eduskunta-aloite. Kilpailu oli kova. Luostarinen uusi helmikuussa 1949 aloitteensa naisopettajaseminaarin ja talousopettajain valmennuslaitoksen perustamisesta Savonlinnaan. Esityksen allekirjoitti yhteensä 68 kansanedustajaa. Tieto Savonlinnaan perustettavasta seminaarista saavutti ensimmäisenä Ervolan, joka 30.9.1949 pidetyssä Savonlinnan kaupunginvaltuuston kokouksessa ilmoitti saaneensa tiedon asiasta. Seminaarin saamiseen liittyi tarmokas alueellinen ja maakunnallinen toiminta, mutta myös pyrkimys entistä tasapuolisempaan alue- ja kulttuuripolitiikkaan. Savonlinnan seminaarin toiminta alkoi valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1952. Se perustettiin virallisesti 27.2.1953 annetulla asetuksella, joka määräsi keskikoulun seminaariin pääsyn vähimmäispohjaksi.  

Seminaari toimi vuoteen 1960 väliaikaisissa tiloissa Puistokadun kansakoulussa, osittain myös entisissä kulkutautisairaalan tiloissa kotitalousopettajien koulutuksen käynnistyttyä vuoden 1957 alusta. Seminaarin päärakennus Heikinpohjassa vihittiin käyttöön v. 1960. Kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana rakennettiin Savonlinnan opettajankoulutuksen infrastruktuuri:  päärakennus, koulu sekä opiskelija-asuntolat. Savonlinnan seminaarin johtajana ja rehtorina koko sen olemassaolon ajan toiminut Anna Kekkonen teki tässä valtavan työn. Savonlinnan seminaarin toiminta päättyi heinäkuussa 1973. Opettajanvalmistus siirtyi Joensuun korkeakoulun alaiseksi 1.8.1973.

Ensimmäiset vuodet korkeakoulussa eivät olleet helppoja. Vastakkain olivat Savonlinnan seminaarin perintö ja uutta suuntaan hakeva korkeakouluperustainen opettajankoulutus. Savonlinnassa elettiin alkuvaiheessa epävarmoissa tunnelmissa, sillä Joensuun korkeakoulun valmistelutoimikunta oli esittänyt Itä-Suomen opettajankoulutuksen keskittämistä Joensuuhun. Paineita kohdistui myös pääkaupunkiseudulta, josta kyseenalaistettiin Savonlinnassa toteutettu aineenopettajien koulutus. Samaan aikaan opiskelijamäärät kasvoivat runsaasti ja tilanpuute oli huutava. 30 hengen ruokalassa aterioi 300 opiskelijaa. Laitoksen ensimmäisten johtajien Kari Tuunaisen, Martti T. Kuikan sekä Markku Suomalaisen oli suunnattava toimintaa uusille urille. Alkuvaikeuksien jälkeen toiminta uusissa rakenteissa kuitenkin laajeni ja vakiintui nopeasti. Opettajankoulutus Savonlinnassa kasvoi merkittävästi uusimuotoisen lastentarhanopettajakoulutuksen käynnistyttyä v. 1974. Joensuun korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunnan työn tuloksena kampuksen rakennuskanta laajeni verraten ripeästi, sillä v. 1981 valmistui opettajankoulutuslaitoksen laajennusosa, v. 1982 päärakennuksen peruskorjaus, v. 1983 liikuntahalli, v. 1985 normaalikoulun laajennusosa ja v. 1986 normaalikoulun vanhan osan peruskorjaus. Myös uusia opiskelija-asuntoloita rakennettiin.

Mittava rakentaminen mahdollisti opiskelijoiden sisäänottomäärien kasvattamisen edelleen ja 1980-luvun lopulla opiskelijamäärät hipoivat jo tuhatta, kun seminaarivaiheen opiskelijamäärät olivat olleet 300 opiskelijan tietämillä. Kasvatusalan tutkinnon uudistaminen v. 1978 sekä Joensuun korkeakoulun muuttuminen yliopistoksi aiheuttivat muutoksia myös Savonlinnan opettajankoulutuslaitokseen. Aikaisempien osastoneuvostojen päätöksenteko siirtyi enenevässä määrin tiedekunnille. Savonlinnassa tämä koettiin päätöksenteon siirtymisenä Joensuuhun.  Osittain tämän seurauksena 1980-luvun lopulle tultaessa käytiinkin keskusteluja oman yliopiston saamiseksi Mikkelin lääniin. Uusia vakansseja perustettiin, osa entisiä lakkauttamalla. Koko 1980-luvun polttavimpia kysymyksiä oli professorin saaminen kehittämään ja tehostamaan laitoksen tutkimustoimintaa. Kasvatustieteen syventävistä opinnoista vastasivat pääasiallisesti apulaisprofessorit, mutta jatko-opintojen järjestämisen katsottiin edellyttävän professorin virkaa. Laitos sai ensimmäisen professorinsa v. 1987. Ensimmäinen laitokselta valmistunut jatkotutkielma, Markku Palovaaran lisensiaattityö valmistui v. 1987. Laitoksen ensimmäinen, nykyisen osastonjohtajamme, professori Pertti Väisäsen väitöstutkimus valmistui v. 1993.

2000-luvulle tultaessa Savonlinnan opettajankoulutuksen rakenteet kehittyivät laajamittaisesti Savonlinnan kampuksen eri EU-ohjelmien, rakentamis- ja kehittämishankkeiden myötä. Myös kampuksen hallintoa järjestettiin uudelleen. Koulutuksen kannalta merkittävimpiä uudistuksia olivat v. 2005 toteutettu valtakunnallinen tutkintojärjestelmän uudistaminen, kun EU:n jäsenmaissa tutkintojärjestelmää yhtenäistettiin. Hallinnon ja tutkimuksen kehittämisen kannalta merkittävin oli yliopistolain uudistaminen ja siirtyminen Itä-Suomen yliopistoon v. 2010 alusta alkaen. Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen toiminta päättyi ja se yhdistettiin yhdessä Joensuun okl:n kanssa Itä-Suomen yliopiston Filosofisen tiedekunnan alaiseksi soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastoksi. Uuden yliopiston ja yliopistolain rakenteissa opettajankoulutus Savonlinnassa on löytänyt uomansa. Viime vuosina hakijamäärät ja tutkimustoiminnan volyymit yliopiston ja kaupungin tuella ovat kasvaneet merkittävästi. Toiminnan päättymisen uhasta on noustu jälleen uuteen kukoistukseen.

Palaan lopuksi Savonlinnan opettajankoulutuksen ydinkysymykseen: Miksi täällä on opettajankoulutus? Opettajankoulutuksen perustaminen tänne oli monivaiheinen ja pitkä prosessi. Historiansa aikana sen toiminnan jatkuminen on ollut vaakalaudalla ainakin kolme kertaa: 1960-luvun lopulla sekä 1990-luvun ja 2010-luvun alussa. Kun toiminnan jatkumiseen liittyviä asiaperusteita tarkastelee historiallisen aineiston valossa, nousee esille ainakin kolme eri tekijää: opettajapersoonan kasvattaminen, opettajatarve sekä aluepolitiikka.

Opettajapersoonan kasvatuksen sijaan puhutaan nykyisin opettajan ammatillisesta kasvusta. Tässä Savonlinnalla on ollut ja on tulevaisuudessa etuna pienen yksikön etu: pietas – huolenpito! Opiskelija kohdataan yksilönä, täällä opiskelijat tuntevat toisensa, opiskelijat opettajansa ja opettajat opiskelijansa. Kohtaamisen kynnys on matala ja se on välitöntä. Savonlinna tarjoaa turvallisen ja lämpimän opiskeluympäristön, jossa opiskelijoilla on hyvä kehittyä ammattitaitoisiksi ja tasapainoisiksi opettajiksi.

Toinen on opettajatarve. Savonlinna perustettiin aikanaan vastaamaan huutavaan opettajatarpeeseen ja silmällä pitäen raja-alueiden ja harvaan asutun Suomen opettajatarvetta. Tämän hetken opettajatarveselvitys ennakoi merkittävää opettajatarpeen kasvua lähivuosille kaikilla niillä opettajankoulutuksen aloilla, jotka Savonlinnassa ovat edustettuina. Tarvetta tulee lisäämään entisestään kaavaillut luokkakokojen pienentäminen sekä kasvava maahanmuutto. Kasvava tarve on myös yhtenäisen perusopetuksen opettajien valmistukseen, jossa Savonlinnalla on mahdollisuus enenevässä määrin profiloitua erityisesti taito- ja taideaineisiin liittyen.

Kolmas, eli aluepolitiikka on monisyinen kokonaisuus. Globaali kilpailu suosii keskittämistä tukevia ratkaisuja, mutta suomalaisen yhteiskunnan koulutusjärjestelmän menestys on rakennettu juuri päinvastaisella hajautetulla rakenteella, jolla on saatu kattavasti käyttöön harvaan asutun maan eri osien lahjakkuusreservit. Savonlinna on enää toinen jäljellä olevista filiaaleista. Tämän voi nähdä jo kilpailuetuna. Toiminnassaan se kuuluu niiden harvojen joukkoon, jotka yhä etäällä emoyliopistostaan sijaitsevina jatkavat sitä perintöä, joka kiinnitti huomionsa opettajaksi opiskelevaan ja opettajapersoonan kehittymiseen. Asiaan kiinnitettiin vastikään huomiota Helsingin Sanomien kolumnissa, jossa käsiteltiin opettajan roolia. Kirjoituksessa viitattiin MIT:n rehtori Raphael Reifiin, joka pohti, millaisia opettajia heidän tulisi rekrytoida. MIT:n ja Harvardin visionäärien mukaan nykymaailmassa tarvittavia taitoja ovat nopea lukeminen, lähdekritiikki, aktiivinen kuuntelu, monikulttuurisuuden osaaminen, tunteiden käsittely ja monitahoinen vuorovaikutus. Näiden taitojen kehittymisessä olennaisinta ei ole tekniikka, vaan näitä taitoja tukeva oppimisympäristö ja opettaja. Opettaja, joka tuntee oppilaansa, välittää heistä ja ymmärtää, miten heitä on autettava eteenpäin. Erityisesti tässä näen Savonlinnassa tapahtuvan opettajankoulutuksen vahvuudet tulevaisuutta ajatellen.

Blogi-kirjoitus perustuu pitämääni puheeseen Savonlinnan opettajankoulutuksen 60-vuotijuhlapaneelissa pe 26.4.2013.

/KT Mikko Ripatti/

Johtava rehtori
Savonlinnan normaalikoulu
mikko.ripatti@uef.fi