Lapset kertovat hyvinvoinnistaan - kuka kuuntelee?

Lapset kertovat hyvinvoinnistaan - kuka kuuntelee? Lasten äänet kuuluville Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen tutkimuksia esiteltiin Savonlinnassa Itä-Suomen yliopistossa 18.3.2014. Seminaaria seurattiin videoyhteydellä myös Joensuussa ja Kuopiossa sekä kotikoneilla eri kaupungeissa. Tutkimuksiaan esittelivät Riikka Hohti, Tuure Tammi, Minna Lähteenmäki, Johanna Olli, Hanna Hakomäki ja Liisa Karlsson.

Lapset kertovat hyvinvoinnistaan - kuka kuuntelee? -tutkimusprojektin eri tutkimuksissa on kehitetty lapsinäkökulmaisia lähestymistapoja kerronnallisista lähtökohdista. Menetelmiä ovat olleet muun muassa sadutus, tarinasäveltäminen, erilaiset haastattelut sekä lapset etnografeina -menetelmä. Kertominen on ollut mahdollista myös esimerkiksi sävelillä ja toiminnalla.
Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tavoitteena on keskittyä kuuntelemaan ja tutkimaan sitä, mitä lapset nostavat esiin. Tällä tavoin tutkimiseen sisältyy pyrkimys ymmärtää lasta, lapsuutta ja yhteisöä sekä yhteiskuntaa tässä ajassa. Yhteinen havainto tutkimuksissa oli, että lapset halusivat vaikuttaa asioihin ympärillään ja tulla kuulluksi. Tutkimusten myötä nousi esiin myös lapsuuden moniulotteisuus. Lasten kertomuksissa ja toiminnassa tulee esiin lasten taito keskittyä nyt-hetkeen sekä kaverisuhteiden, huumorin, hauskuuden ja yhteisen ilon tärkeys. Näin lapset näyttävät olevan usein taitavia myös luomaan hyvinvointia yhteisöihinsä. Toisaalta myös vaikeista asioista kuten väkivallasta, turvattomuudesta, uhkaavista tilanteista ja kuolemasta kerrotaan. Lapset osaavat ottaa omaan käyttöönsä - kasvuun, oppimiseen ja hyvinvointiin - aikuisilta ja toisilta lapsilta kuulemiaan aiheita ja asioita. Lapsinäkökulmaisuuden kautta aikuinen voi huomioida tarkemmin oman valta-asemansa ja nostaa lapsen vuorovaikutustilanteen tärkeäksi henkilöksi tutkimuksessa ja arjen toiminnassa.

TelLis- hanke: "Lapset kertovat hyvinvoinnistaan – kuka kuuntelee? Lasten äänet kuuluville!
LKT-kehittämis- ja tutkimusverkosto: ”Lapset kertovat ja toimivat”

Lisätietoa:
Lapset kertovat ja toimivat (LKT) -verkosto: www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat

TelLis: http://blogs.helsinki.fi/kasvatuspsykologia/tutkimushankkeet/lapset-kertovat-hyvinvoinnistaan-kuka-kuuntelee-tellis/

Kansainvälisen kerronnan ja sadutuksen päivän aaton aattona pohdittiin
lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tuloksia ja näkökulmia:

Lapsinäkökulmainen tutkimus – metodologiaa, menetelmiä ja tutkimuseettisiä tarkastelukulmia

Lapset toimivat osin eri tavoin kuin aikuiset ja tämä tuo haasteen myös heihin liittyvään tutkimukseen. Toisaalta alaikäisillä on tietoa ja näkökulmia, joita aikuisilla ei ole. Millaista tietoa he tuottavat ja mitä merkittävää tietoa saadaan lapsilta? Tarkastelin sitä, mitä on monitieteinen lapsinäkökulmainen tutkimus (mm. narratiivisuus, sadutusmenetelmä) ja miten se sijoittuu kasvatuksen, lapsitutkimuksen, lapsuudentutkimuksen kentälle.

      Liisa Karlsson, professori Itä-Suomen yliopisto, Suomen Akatemian "Lapset kertovat hyvinvoinnistaan – kuka kuuntelee? Lasten äänet kuuluville!" –tutkimushankkeen johtaja,
liisa.karlsson (at) uef.fi

 
Lapset kamppailemassa oikeuksistaan – Homekoululakko lasten näkökulmasta ”Lapset toteuttavat aktiivista kansalaisuutta leikin kautta”
Koulujen sisäilmaongelmiin kantaa ottavat koululakot ovat lisääntyneet viime vuosina. Esityksessäni tarkastelin eräässä koululakossa mukana olleiden lasten näkökulmia ja osallistumiskokemuksia. Alustavien tulosten mukaan lapset eivät juuri kuvaa lakkoon osallistumista kansalaistoimijan näkökulmasta vaan pikemminkin totutuista sosiaalisista asemista käsin (esim. hyvä oppilas, totteleva lapsi). Kuitenkin, kertoessaan leikeistään ja muusta vertaistoiminnasta he hyödyntävät ympärillään käytävää keskustelua omiintarkoituksiinsa. Leikki ja muu tutkiva toiminta voidaan tulkita lasten "aktiiviseksi kansalaisuudeksi".
     Tuure Tammi, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto, Opettajankoulutuslaitos,
tuure.tammi (at) helsinki.fi                                

Ajan kanssa koululuokassa: aikanäkökulmia lasten etnografisissa kertomuksissa
Tutkin väitöstutkimuksessani lasten näkökulmaa kouluun. Kysyn, mitä koululuokassa tapahtuu lasten kertomana. Tutkimuksen osana kehitän avointa lapsinäkökulmaista lähestymistapaa ”Lapset etnografeina”, jossa lasten tehtävänä on kirjoittaa vapaasti havaintojaan, ajatuksiaan ja tarinoitaan. Esitykseni käsittelin aikaa, joka säätelee monin tavoin koulun toimintaa ja kietoutuu lasten arkipäivään ja heidän ”faktuaalisiin” ja ”fiktiivisiin” kertomuksiinsa.
     Riikka Hohti, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto, Opettajankoulutuslaitos,
riikka.hohti  (at) helsinki.fi

Mitä sadutus on? Suomalainen, EU:ssakin palkittu, sadutusmenetelmä esiteltiin pähkinäkuoressa ja toteutettiin koko auditoriosadutusta koko seminaariväen voimin.
     Liisa Karlsson, professori Itä-Suomen yliopisto, TelLis-hanke

”Hän itkee missä koti on” – Turvapaikanhakijalasten saduissa ilmenevä hyvinvointi
Kerroin tutkimuksesta, jossa olen ollut mukana analysoimassa  turvapaikanhakijalasten sadutusmenetelmällä kertomia tarinoita. Tarkastelen esityksessäni satuja UNICEF:n hyvinvointimallin (2007) ja Eric Allardtin (1976) having, loving, being -jaottelun valossa. Lapset puhuivat kertomuksissaan paljon hyvinvointia horjuttavista asioista. Turvattomuus, perhesuhteissa ilmenevät ongelmat ja väkivallan olemassaolo ovat aiheita, joista moni heistä halusi kertoa muille ihmisille.
     Minna Lähteenmäki, FT, tutkija, Helsingin yliopisto, Opettajankoulutuslaitos,
minna.lahteenmaki (at) helsinki.fi                  
                            

Vammaisten lasten toiveita aikuisille: Nähkää meidät, älkää pelkkää vammaa

Ammattihenkilöiden asenteilla on suuri vaikutus siihen, saavatko vammaiset lapset vaikuttaa oman elämänsä asioihin. Kerroin kirjallisuuskatsauksesta, jonka alkuperäistutkimuksissa tietoa oli kerätty ensisijaisesti vammaisilta lapsilta ja nuorilta itseltään. Lasten näkökulmasta oleellisia ovat aikuisten asenteet erilaisuutta, lapsen yksilöllisyyttä ja vahvuuksia sekä ympäristön vaikutusta kohtaan.

      Johanna Olli, TtM, tohtoriopiskelija, Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos, jmolli (at) utu.fi

 
Omien työtapojen kehittäminen ja tutkiminen on mahdollista lapsia kuuntelemalla

Alle kouluikäisen lasten keksiessä musiikillisia tarinoita syntyi idea työtapaan, jonka avulla voi ilmaista itseään, oppia tai vaikka työstää omia kokemuksia, tunteita ja ajatuksia siedettävään muotoon. Tämä työtapa, Tarinasäveltäminen, soveltuu erityisesti lapsille, mutta myös vaikka perheille tai ikäihmisille yksityisen ja yhteisen merkitysmaailman ymmärtämiseen ja jakamiseen. Kerroin, miten avasin menetelmän mekanismia väitöstutkimuksessa yhdessä 14-vuotiaan nuoren kanssa.
     Hanna Hakomäki, FT, musiikkiterapeutti, psykoterapeutti, työnohjaaja,
hanna.hakomaki (at) musiikkiterapia.net

TelLis- hanke: "Lapset kertovat hyvinvoinnistaan – kuka kuuntelee? Lasten äänet kuuluville!"

LKT-kehittämis- ja tutkimusverkosto: ”Lapset kertovat ja toimivat”

Lisätietoa:
Lapset kertovat ja toimivat (LKT) -verkosto: www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat

TelLis: http://blogs.helsinki.fi/kasvatuspsykologia/tutkimushankkeet/lapset-kertovat-hyvinvoinnistaan-kuka-kuuntelee-tellis/

Mikä tieteessä ja tieteellisessä tutkimuksessa kiinnostaa lukiolaisia?

Etelä-Savon tiedeseura tiedusteli maaliskuussa 2014 asiaa Savonlinnan taidelukion 1. luokan opiskelijoilta. Näin opiskelijat vastasivat:

Mikä tieteessä kiinnostaa? Mistä olisi hyvä saada tietoa?

Kiinnostavia asioita ovat esim. uudet tutkimustulokset, tekniikan kehitys sekä halu löytää uutta tieto. Ensinnäkin tietoa voisi antaa siitä, että mitä kaikkea tiede on ja mitä eri asioita siihen liittyy. Minkä takia jotain tapahtuu, mitä tapahtumisessa tapahtuu  Lääketiede, tieteen uudet saavutukset ja alan kehitys. Tieteessä kiinnostaa kaikki pienet yksityiskohdat ja se että maailmasta aina löytyy uutta ja ihmeellistä tutkittavaa. Uusien asioiden oivaltaminen Tähtitiede ja ihmisen psyykkinen ja fyysinen toiminta. Olisi hyvä saada tietoa mihin kouluaineisiin kannattaisi panostaa näihin tiedealoihin pyrkiessä. Tiede-lehti on kiva. Tieteessä kiinnostaa lääketiede ja tulevaisuuden keksinnöt. Lääketiede, koska se koskettaa jokaisen elämää. Tiede kiinnostaa yleisesti.

Jos lukiolaiset saisivat opiskella yliopiston kursseja jo lukioaikana, mitä olisivat ne opinnot, jotka teitä kiinnostaisi?

Lääketiede. Lakijutut, Astronomia ja avaruus, historia (ei sodista, vaan muinaishistoria ja pienet yksityiskohdat). Musiikki, kemia, kasvatustieteet, matematiikka. Tiedot tarjonnasta ovat hieman vajavaiset. Kiinnostaa mm. tekstiiliteollisen kurssit, kotitalouden kurssit ja erilaiset matemaattis-luonnontieteelliset kurssit. Anatomiakurssi. Eri kielien opinnot, lääkärin opinnot. Kielitieteiden opinnot, lääketieteen opinnot.

Mitä tieteestä ja tieteellisestä tutkimuksesta tulisi kertoa lukio-opintojen yhteydessä? Miten se voisi tapahtua?

Joku tulee esittelemään kursseja ja opintoja yms. Mitä mihinkin tieteenalaan sisältyy. Asiat selitettäisiin yksityiskohtaisesti ja käytäisiin läpi hyvin. Joku proffa tulee kertomaan jotain hassua. Kuinka pitkään/paljon ja mitä aineita täytyisi opiskella tiettyihin tieteen aloihin valmistuakseen. Myös kertoa vaikeustasosta ja mihin kaikkiin eri ammatteihin voisi erikoistua opinnoissa. Näitä asioita voisi kertoa vaikka opon tunneilla tai sitten jos itse kyseisen alan opiskelijoita pääsisi kertomaan omakohtaisista kokemuksistaan. Yleissivistystä näistä asioista. Mitä se pitää sisällään, Eri tieteenaloista, Koulutuksesta eri aloille. Asiasta voisi yleensäkin kertoa. :D Opetuksen yhteydessä voisi käsitellä aiheeseen kuuluvia uusia tutkimustuloksia.

Miten nuoret voitaisiin saada kiinnostumaan tieteestä ja tieteellisestä tutkimuksesta?

Kertomalla, pitämällä popup-tilaisuuksia. Informoida ihmisiä paremmin mm. sosiaalisessa mediassa tieteen uusimmista keksinnöistä ja löydöistä. Kertoa mahdollisuuksista, tulla kouluille kertomaan yliopistoista ja niitten toiminnasta. Tutustumispäivät, kiristys & lahjonta. Kannustettaisiin ja puhuttaisiin aiheesta enemmän perehdyttäen opiskelijoita asian pariin. Asioita voisi käsitellä enemmän. Voisi olla tarjolla kursseja, joissa tehdään pienimuotoisia tutkielmia itse. Pakkosyöttöä kuitenkin pitää välttää, mutta mielestämme nyt asiasta on annettu liian vähän informaatiota. Monilla nuorilla on tieteeseen liittyvistä asioista sellainen käsitys että se on todella vaikeaa, monimutkaista kaavailua. Heitä pitäisi kannustaa kokeilemaan ja uskomaan itseensä jos he ovat edes hieman kiinnostuneita.

Etelä-Savon vuoden 2013 varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kehittäjä on KM Mari Muinonen

Etelä-Savon tiedeseura ry  on vuosikokouksessaan 6.3.2014 valinnut Etelä-Savon vuoden 2013 varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kehittäjäksi KM Mari Muinosen, Rantakylän yhtenäiskoulusta, Mikkelistä.

Palkittavassa kehittämistyössä on yhdessä kotien, oppilaiden ja opettajien kanssa kehitetty projektiperustaista, ilmiöihin ja laajoihin kokonaisuuksiin tukeutuvaa oppiaineiden rajoja ylittävää pedagogista toimintamallia. Mobiililaitteet ja sosiaalinen median palvelut muodostavat  sen keskeisen  toimintaympäristön ja oppimisen välineistön. Kehittämishanke liittyy luontevasti meneillään olevaan valtakunnalliseen opetussuunnitelmien uudistusprosessiin.  Hakija on myös systemaattisesti koonnut kehittämistyöstä tutkimusaineistoa osana väitöskirjatyötään.

Kehittämishanke on uusi ja omaperäinen ja sen tavoitteet ovat erittäin ajankohtaiset. Sille löytyy vahvoja perusteita viimeaikaisesta oppimistutkimuksesta sekä meneillään olevasta opetussuunnitelmien uudistamistyöstä. Kehitystyön tuloksena oleva toimintamalli  tulee olemaan laajasti sovellettavissa myös perusasteen ulkopuolella.

Mari Muinosen blogin löydät täältä.

Filosofian tohtori, dosentti Jouko Meriläinen sekä kouluneuvos Maunu Paajanen Etelä-Savon tiedeseura ry:n kunniajäseniksi

Etelä-Savon tiedeseura ry on vuosikokouksessaan 6.3.2014  valinnut kunniajäsenikseen filosofian tohtori Jouko Meriläisen ja kouluneuvos, FM Maunu Paajasen Savonlinnasta.

Filosofian tohtori, dosentti Jouko Meriläinen on toiminut elämänsä aikana monenlaisissa hallinto- ja tutkimustehtävissä.  1970-luvulla hän oli Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen johtajana. Hän siirtyi  1980-luvulla Savonlinnaan  Joensuun yliopiston kehitysjohtajaksi, josta jäi myös eläkkeelle. Hän oli perustamassa Savonlinnaan ajoituslaboratoriota ja toimi sitä hyödyntävän puun ajantieto-tutkimushankkeen (Suomen akatemian rahoittama) johtajana. Jouko Meriläinen oli myös organisoimassa alan konferenssia Savonlinnassa vuonna 1997.

Tohtori Jouko Meriläisen tutkimustoiminta on ollut rajoja ylittävää ja monitieteistä. Hänellä on nimissään lukuisia kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuja tutkimuksia.  Hän on ollut aktiivinen tutkija vielä eläkkeellä olleessaankin. Pitkälti juuri tutkimusansoistaan hänet nimitettiin 1980-luvun lopussa Pietarin yliopiston akateemikoksi. Tohtori Jouko Meriläisellä on ollut Savonlinnassa myös oma tutkimusryhmänsä (eräänlainen jatko-opiskelun hautomo).  Meriläinen on myös toiminut usean vuoden ajan konsulttina ja tarjonnut ajoitukseen liittyviä palveluja niin yksityishenkilöille kuin organisaatioille.

Hallinto- ja johtotehtäviä tohtori Meriläisellä on ollut elämänsä aikana useita. Hän on toiminut Itä-Savon yliopistosäätiössä, ollut perustamassa Itä-Savon yliopistoyhdistystä ja toiminut sen pitkäaikaisena puheenjohtajana. Hän on vaikuttanut monen tutkijan elämään osallistumalla tutkimusapurahojen saajien valintaan Jumppasen säätiössä. Hän on ollut  vuosien ajan Savonlinnan kesäyliopiston ja Savonlinnan opiskelija-asunnot oy:n hallituksen jäsen sekä  ollut mukana Rantasalmen ympäristökasvatusinstituutin toiminnassa. 

Tohtori Jouko Meriläisen on ollut aktiivinen kirjoittaja paikallisissa sanomalehdissä.

Kouluneuvos, FM Maunu Paajanen omaa pitkän työuran sekä opettajana että rehtorina.  Opintojen jälkeen opetustyö alkoi Pohjanmaalla ja jatkui sittemmin Savonlinnan Taidelukiolla, alkuun tuntiopettajana ja myöhemmin pitkäaikaisena rehtorina, mistä työstä hän jäi eläkkeelle vuonna 1999. Työnsä ohella hän on vaikuttanut merkittävällä tavalla Linnalan Setlementin toimintaan, sen hallituksen puheenjohtajana noin 40 vuoden ajan.  Samaan aikaan hänellä on ollut myös luottamustehtäviä Savonlinnan seurakunnassa.

Savonlinnan kulttuurielämään Maunu Paajanen on jättänyt lähtemättömän jäljen. Hänen allekirjoituksensa löytyy lähes kaikista Savonlinnan kaupungille esitetyistä kulttuurihankehakemuksista.  Hän on toiminut ainakin Savonlinnan Musiikkiopiston Kannatusyhdistys ry:ssä, Savonlinnan Orkesteriyhdistys ry:ssä, Savonlinnan Musiikkipäivillä, Taidemuseoyhdistys Olavi ry:ssä sekä Savonlinnan Balettijuhlat ry:ssä.

Maunu Paajasen on aina ollut kiinnostunut paikallishistoriasta. Hän on laatinut useita historiikkejä Savonlinnan historiaan liittyvistä kohteista, oppilaitoksista sekä yhteistyössä muiden kanssa julkaissut tutkielmia mm. Richard Wagnerista.  Yhdessä vaimonsa Oilin kanssa Maunu Paajanen on tehnyt myös merkittävää tutkimus- ja kehittämistyötä perehtymällä kasvivärjäyksen salaisuuksiin.  Sittemmin Maunun ja Oilin kouluttamista ”kasvivärjäreistä” on Savonlinnan  seudulle muodostunut aktiivinen yhteisö, joka jakaa jatkuvasti osaamistaan kursseilla ja erilaisissa tapahtumissa. Kasvivärjäyksen kokeiluista ja tutkimuksista Maunu ja Oili Paajanen ovat myös julkaisseet kirjan.

Maunu Paajasen vaikutus Savonlinnan yliopisto - ja korkeakoulutoimintojen kehittämistyöhön on myös ollut merkittävää. Hän  on ollut vuosien ajan Itä-Savon yliopistoyhdistys ry:n (nyk. Etelä-Savon tiedeseura ry) hallituksen jäsen sekä sen rahastonhoitaja.

Paikannimet tutkimuskohteina

Tuomo Jämsä
Filosofian tohtori, dosentti
Vihanti

Viime kesästä saakka olen tutkinut Vihannin paikannimiä.  Vihantia ei vuoden 2013 alusta itsenäisenä kuntana enää ole vaan se kuuluu Raahen kaupunkiin.  Kun käyn päiväkävelyllä Lumimetsässä Varpuojan kujalla, tiedän silloin olevani Raahen kaupungin itäreunalla.  Muutaman sadan metrin päästä alkavat Haapaveden ja Oulaisten kaupungit.  Kaupunki kuntamuotona on katsottu arvokkaammaksi kuin maalaiskunta.

Kotikylässäni Iin Olhavassa kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden vastakohta ilmeni itseironiana.  Jos jokin asia vaikutti vähintään kyseenalaiselta, kylän tyylin vastaiselta, sanottiin: "Sillehän nauravat Kemin lehmätkin" (jotka siis kaupunkilaislehminä olivat olevinaan niin arvostelukykyisiä), tai "Anteeksi maalaisuuteni", mikä jo kielen muototasolla ilmensi, ettei anteeksipyyntö jostain teosta tai sanankäytöstä ollut aito.  Kunnian- tai surunosoituksena Vihannin muutosta kaupunkiin on suunniteltu Vihannin kirja II:sta, ja siihen pitäisi tuleman myös tiettyjä keskeisiä ongelmallisia paikannimiä selittävä artikkeli. Vihannin kirja I ilmestyi 1987. Silloin ei Vihannin olemassaoloa tuntunut uhkaavan kukaan eikä mikään.  Sitä paitsi: kuntaliitoshan ei ole kuolemantuomio.  Vihanti on olemassa edelleenkin, historiallisesti ja ihmisten mielessä, vaikka sennimistä kuntaa ei enää olekaan.

Nimistöntutkimus eli onomastiikka (< kreikan onoma'nimi') on kielitieteen vaikeimpia lajeja. Suomen kieltä sanan laajassa merkityksessä on puhuttu tuhansia vuosia, kenties pian Pohjanlahden ja Perämeren paikoin jopa kahden kolmen kilometrin korkuisten jäävuorien sulamisen jälkeen tai ainakin kun saviastioita alettiin koristella tyypilliseen suomalais-ugrilaiseen eli kampakeraamiseen tyyliin, astioitten reunat ikään kuin kammalla vetäisten.  Tyypillinen kampakeramiikka kukoisti kuutisentuhatta vuotta sitten. 

Nimien ikä vaatisi oman tutkimisensa, vertailevan analyysin.  Nykytiedoin se ei ole mahdollista.  Tiede muuttuisi arvailuksi.  Tieteellinen tieto ylipäänsä on todennäköistä vaikka ei välttämättä ehdottomasti totta.  Arvailtaessa voidaan puhua todennäköisyydestä vain subjektiivisesti. Onomastiikan tekee vaikeaksi, että monet nimet ovat ainakin vuosisatoja elleivät peräti vuosituhansia vanhoja.  Nimien alkuperän päätteleminen vaatii monimutkaisten kielihistoriallisten suhteiden tuntemusta ja johtopäätösten kurinalaista logiikkaa. 

Nimet kuten sanatkin koostuvat kolmesta sisäkkäisestä osasta: 1) merkistä eli nimestä, 2) merkityksen etymologiasta eli siitä, mitä nimi on alkuaan tarkoittanut, ja 3) tarkoitteesta eli nimen kohteesta eli referentistä, paikasta, jolle nimi on annettu.  Lumimetsän eteläpuolella lähellä Oulaisten rajaa on Hula-aho eli Hulanaho.  Aho-loppuisia yhdysnimiä on Vihannissa runsaasti.  Ne viittaavat kaskiin, savolaisten ja seudulla jo ennen heitä asuneiden kaskitalonpoikien polttamiin kaskiin.  Kun kaski oli poltettu eivätkä erityisesti puuntuhkan ja maan palaneen pintakerroksen antamat lisäravinteet enää riittäneet viljan tai nauriin tuottamiseen, se jäi ahoksi.  Entisten kaskien ravinteet riittivät ahoilla vielä hyväkasvuiseen heinään ja innostivat karjanhoitoon.  Hula-aho on aikoinaan ollut kesäisen karjanhoidon keskus.  Kirjakielessä käytetään sanaa hulevedet sade- ja sulamisvesistä.  Hula-aho on entistä tulvaniittyä.  Vettä ja sen mukana ravinteita virtasi niityille ympäröiviltä korkeammilta kankailta ja niistä muinaisen merenlahden poukamista, jotka olivat maan noustessa jääneet vesiperiksi.  Niissä vesi tulvan aikaan nousi yli äyräittensä ja peitti tulvaniittyjä.  Vedet kuljettivat lietteen mukana ravinteita, höystivät maaperää ja kasvattivat heinää. Hula-aho ei suinkaan ollut ainoa seudun tulvaniityistä.  Maan nousemisen ja veden yhteys loi pohjaa Vihannin ja sitä ympäröivien alueiden karjanhoidolle.

Rehusta oli talvella pulaa kautta Suomen.  Historiantutkija Gunnar Suolahti kertoo 1912 ilmestyneessä Suomen pappiloita käsittelevässä kirjassaan, että kesällä niitetty heinä riitti yleensä enintään jouluun.  Monin paikoin tunnetaan yhä sanonta, miten joku "itkee kuin ruokkolehmä".  Jos köyhässä mökissä ei ollut lehmälle heiniä, lehmä piti panna ruokolle sellaiseen taloon, jossa syötävää oli.  Ruokkolehmän sanottiin itkevän orpouttaan. Hevonen sai parhaan ruoan, ja lehmät joutuivat joululta syömään hätäruokaa, jopa hevosensontaa.  Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa olivat parhaat karjamaakunnat.  Vesistöjä, joiden reunoilla kasvoi heinää, oli siellä enemmän.  Silti myös Pohjanmaalla karja oli säännöllisesti ummessa koko keskitalven – merkki siitä, että ravintoa ei ollut tarpeeksi.

Lumimetsän kylän karja koottiin kesäksi yhteislaitumelle Hula-ahoon.  Sen alueella on yhä Navettakangas-niminen talo.  Nimi tulee siitä, että paikalla on joskus taannoin ollut kesänavetta. Siellä on ollut navetan lisäksi ainakin yksi niittypirtti, jossa kauempaa tulleet saattoivat yöpyä heinänteon aikaan.  Navettakankaita on Vihannissa kaksi muutakin: toinen kirkonkylässä Rantasenjärven tuntumassa, toinen Hanhelanperällä Luoteis-Vihannissa.  Ne ovat nykyisin metsäalueita.  Hula-ahon ruokailupaikan nimenä näyttää olleen Pataässä. Nokkela nimenkeksijä on huomannut, että padan ympärillä saatettiin läiskiä myös korttia sillä aikaa kun varttuneempi väki oikaisi aterian jälkeen hetkeksi pitkälleen.  Kortit ja kortinpeluu on verraten moderni asia.  Jäljet vievät 1800-luvulle tai jopa 1900-luvun alkupuolelle, vaikka Hula-ahon tulvaniityt ovat tietysti olleet käytössä jo paljon aiemminkin.

Karjateema on keskeinen Vihannin nimihistoriassa.  Jo vuosituhansia sitten huuhtoivat silloisen merenlahden vedet Hula-ahon rantoja.  Kun merenlahti kuivui ja maa joutui vedenpeittoon vain tulva-aikaan, tuli kohoavista ja kuivuvista maista hyviä luonnonniittyjä.  Hula-ahon rantamien merenlahti ylsi aikoinaan Hula-ahosta länteen Kauraperälle ja ohikin.  Omassa tekeillä olevassa tutkimuksessani sanon sitä Piipsan altaaksi.  Nykyisin 30 km pitkä Piipsanjoki laski Piipsan altaaseen silloin kun se vielä oli merenlahtena.  Maa kohosi.  Piipsanjoki erottui omaksi väyläkseen, ja jokea ympäröivä alava maa, Piipsan allas, täyttyi vedellä vain tulva-aikaan.  Kartassa lukee Piipsa ainoastaan tietyllä kohtaa Piipsanjokivarressa.  Piipsan tulva-allas on ollut olemassa koko alueensa peittävänä vielä muutamia vuosisatoja sitten.  Silloin olivat kai parhaimmillaan laajan tulva-alueen luonnonniityt.  Siitä kertovat tiedot altaan lukuisista niittypirteistä. Nimi Piipsa tulee heinää tarkoittavasta sanasta piippa (_~ piippo).  Oletettu kehitys: *piipaš > piipas > piipsa 'heinävä, heinäinen paikka' (vrt. pereš > pereh > perhe 'alk. 'jonkun, isän ja äidin, perässä oleva').  Sekä perhe- että piipsa-sanojen kehityshistoriassa on tapahtunut ns. metateesi eli äänteiden paikanvaihto: h on siirtynyt e:n ohi r:n viereen; p ja s ovat löytäneet samoin toisensa.  Koko Piipsanjoki on saanut nimensä Kauraperän Piipsan altaasta. Aarne Mämmelä on kirjoittanut Kauraperän asutushistorian (2011) ja katsoo siinä Piipsan ulottuneen luonnonniittyinä laajalle alueelle Piipsanjoen pohjoispuolella.

Lumimetsän kylän Mäntyniemenperä ja sen jatkeena oleva maasto näyttävät muodostaneen kannaksen, joka korkeampana erotti Alpuanjärven Piipsan altaasta. Alpua on toinen Vihannin pääkylistä, toinen on kirkonkylä.  Alpua sijaitsee Itä-Vihannissa alle kymmenen kilometrin päässä Lumimetsästä.  Kylän nimen alkuperästä on kiistelty tutkimustasollakin.  Todennäköistä on, että Alpuan nimi tulee Alpua(n)järvestä.  Sen rannoilla ja saarilla on kasvanut paljon heinää.  Heinärikkaus on antanut nimen järvelle ja sitten myös niille karjanhoitajille, jotka asettuivat asumaan järven rannalle ja muodostivat kiinteän asutuksen, kylän.  Kylä on syntynyt mahdollisesti joskus pronssikaudella eli viimeistään noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Alpua-nimi on todennäköisesti peräisin sanasta alpiheinä.  Se esiintyy Lönnrotin sanakirjassa 1880. Lönnrotin alpiheinälleantamat merkitykset sopivat luonnonheinälle yleensä tai jollekin sen laajalle ryhmälle. Nimen kehityshistoria on ollut seuraava: alpi + -ua = Alpua.  Johdin -ua on vanha paikannimijohdin, kuten esimerkiksi nimet Ranua ja Rokua osoittavat.  Nimien alku- eli määriteosan loppuvokaali on sulautunut paikannimijohtimen u:hun. Lönnrot ei mainitse sanakirjassaan sanaa alpi omana ilmauksenaan, mutta 14 vuotta aiemmin ilmestyneessä suomalaisen kasviopin uranuurtajateoksessa Flora Fennica hän määrittelee ainakin kaksi kasvilajia, joista hän käyttää alpi-nimeä: ranta-alven ja terttualven.  Kasvit tunnetaan sennimisinä yhä.  Alpion siitä päätellen ollut olemassa myös itsenäisesti, perussanana. Sanakirjan yhdyssanaa alpiheinä pitäisi tarkastella päinvastoin kuin yhdyssanoja yleensä tarkastellaan.  Alpi- onkin perusosa, ja -heinä määrittää mikä alpi on.

Vihannin nimi on joskus liitetty yhteen viha-sanan kanssa.  Eräs kirjoittaja 1960-luvun lopulta on pitänyt Vihanti-nimeä lyhentymänä yhdysnimestä Vihantie.  Viha tarkoitti vanhassa kirjasuomessa myös sotaa (vrt. sanaan isoviha).  Hänen mukaansa Vihanti olisi sijainnut Pohjois-Savon kautta kulkeneen ikivanhan sotatien varrella ja siitä saanut nimensä.  Vihanti-nimen muoto-opillinen eli morfologinen rakenne perustuu kantasanaan viha ja siihen liitettyyn johtimeen -nti.  -nti on -nta-johtimen rinnakkaismuoto.  Kielestä kadonnut yleisnimi *vihanti on korvattu muodolla vihanta. Sanan vihanta merkitys johtaa suoraan Vihanti-nimen alkuperään ja myös sen tarkoitteeseen eli referenttiin.  Vihannin kirkonkylässä on kolmen järven ketju, kukin järvi: Kirkkojärvi, Saarelanjärvi ja Rantasenjärvi melkein kiinni kasvaneena toisiinsa.  Ne on kuivattu maaperältään hedelmällisinä mutta ovat nykyisin uudelleen vesitettyinä kirkonkylän ihastuttava maisemallinen sydän.  Keskiajalla järvet muodostivat yhden kokonaisuuden.  Vanhoissa asiakirjoissa järvikokonaisuutta kutsuttiin Vihajärveksi.  Sittemmin järveä on sanottu myös Vihanti- tai Vihanninjärveksi, ja sen lähellä sijaitseva kylä on saanut nimen Vihanti.

Kuten todettu, vihanti ja  vihanta ovat tarkoittaneet samaa: kasvillisuudeltaan rehevää, vehreää ja vihreää. Nämä ominaisuudet ovat tietenkin liittyneet järviin ja niiden rantoihin.  Karjankasvattajille Vihanti on ollut täydellinen paikka.

Vihanti-nimen kantasana viha kuuluu suomen kielen vanhimpaan lainasanakerrostumaan.  Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (2004: 1483) mukaan viha on alkuaan indoiranilainen eli arjalainen laina.  Sen alkumuoto *viša ja sen johdokset ovat tarkoittaneet avestan kielessä myrkkyä ja pehlevissä sen lisäksi myös sappea.  Kreikan viruson juuriltaan sama sana.  Sekin tarkoittaa siis alkuaan myrkkyä.

Suomen kielessä on alkuperäinen š kadonnut ja korvattu germaanisesta vaikutuksesta h:lla.  Näin on višasta tullut viha.  Antiikin lääketiede Hippokrateesta ja Galenoksesta alkaen perustui ns. humoraalioppiin (< latinan hῡmor 'neste', nykykielen sana huumori liittyy alun perin nesteille ominaiseen liikkuvuuteen ja joustavuuteen).  Oppi perustui ruumiinnesteiden: veren, liman sekä mustan ja keltaisen sapen tasa- tai epätasapainoon. Tunteet kertoivat ruumiinnesteiden tilasta. Jukolan Juhanilla tunnetusti olivat suuttumuksen rajat kovin lähellä.  "Sappeni kiehuu!" hän silloin varoitti veljiään, varsinkin Eeroa. Kateus ja viha kuuluivat yhteen.  Vieläkin voidaan sanoa, että joku on 'vihreä kateudesta'. Tällöin pannaan ajatus kulkemaan samaa rataa kreikkalaisen lääketieteen perinteen kanssa.  Antiikin lääketiede on elänyt voimissaan jopa melko lähelle omaa aikaamme ja elää puheessa siis jopa nykyään.  Vihreitä kasvoja en ole koskaan nähnyt, vaikka tiedämme hyvin, kuinka yleistä ja peri-inhimillistä myrkkyä viha ja kateus ovat.  Viha ja kateus on kytketty aikanaan sappinesteen kellanvihertävään väriin.  Sanat vihreäja vehreä kuuluvat historiallisesti yhteen.  Luonnon vihreä vehreys, kasvun ihme, saavat meidät tyystin unohtamaan sanojen viha ja vihanta välisen alkuperäisen yhteyden.

Olen tutkimassa kaikkiaan pariasataa vihantilaista paikannimeä. Kokonaisuutena ne osoittavat, että pienellä maaseutupaikkakunnalla on ollut tavattoman rikas elämisen kulttuuri.  Tähän juttuun valitut nimet todistavat karjanhoidon erityisasemasta Vihannin synnyssä.  Karjanhoitaja-maanviljelijät perustivat kiinteän asutuksen.  Karjanhoidosta ja kaskitalonpojista kertovien nimien edeltäjät liittyvät erätalouteen.  Kyliä ja periä ei kuitenkaan vielä siihen aikaan ollut.  Metsästäjät ja kalastajat asuivat enimmäkseen omissa oloissaan ja taivalsivat pitkiä matkoja saaliittensa perässä omille erämailleen ja kalavesilleen, jotka he tai heidän perhekuntansa olivat joskus vallanneet itselleen. Valtausperiaate päti ennen lainsäädäntövaltaan perustuvaa maanjakoa.

Tuomo Jämsään

saa yhteyden sähköpostilla  tuomojamsa@gmail.com

   

 

 

On aika muuttaa nykyinen toimintakulttuuri

Jorma Enkenberg
professori emeritus
Savonlinna

Eri puolilla maailmaa nopeasti laajennut sosiaalisen median käyttö on kiihdyttänyt prosessia, missä kansalaisen rooli on muuttumassa päätöksenteon objektista subjektiksi, osallistavan kulttuurin aktiiviseksi toimijaksi. Muutosprosessia ovat edesauttaneet avoimet, yhteisöllistä toimintaa tukevat teknologiset välineet ja toimintamallit, joiden avulla kansalaiset ovat voineet osallistua heille merkityksellisten ongelmien esilletuomiseen, jakamiseen sekä ratkaisemiseen.

Osallistava toimintakulttuuri (eng. participatory culture) on viime vuosina nopeasti yleistynyt yrityselämässä (vrt. joukkoistaminen ja joukkorahoitus), kunnallisessa päätöksenteossa (vrt. ihmisiä lähellä olevien ongelmien esilletuominen ja yhdessä tapahtuva ratkaiseminen) sekä opetuksessa (vrt. osallistava oppiminen). Teknologisen kehityksen tukemana  toimintakulttuurimme on saamassa merkityksiä ja muotoja, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia siihen, minkälaiseksi uusien tuotteiden ja palveluiden innovointi, demokratiakäsityksemme sekä julkisten organisaatioiden  päätöksenteko tulevat muotoutumaan tulevaisuudessa.

Osallistavalla kulttuurille on tunnusominaista matala kynnys. Kuka tahansa voi osallistua taiteelliseen esittämiseen, tieteellisen ongelman ratkaisuun  esimerkiksi kokoamalla tutkimusaineistoa tai  tulla mukaan kansalaistoimintaan. Osallistava kulttuuri houkuttaa, tukee, ohjaa sekä valmentaa uuden luontiin ja sen tuloksena olevan jakamiseen. Se mitä kokeneimmat tietävät ja osaavat siirtyy yhteisöllisen toiminnan välittämänä aloittelevien ja vasta mukaan tulleiden omaksi. Osallistavan kulttuurin edustajat uskovat siihen, että osallistuminen ja mukanaolo on merkityksellistä ja että se myös vastaa ihmisten todellisia tarpeita. Osallistavan kulttuurin jäsenet tuntevat yhteenkuuluvuutta sekä keskinäisriippuvuutta toisistaan.

Osallistavaa kulttuuria edustavien yhteisöjen tavoitteena on rakentaa toimintamuotoja ja niitä tukevia sosioteknisiä ympäristöjä, missä jokaisen asianosaisen ääni voidaan saattaa kuuluviin ja ottaa huomioon. Osallistavalle toimintakulttuurille on ominaista yhdessä tapahtuva ideointi ja innovointi sekä uuden toimintatavan sekä ratkaisumallin rakentaminen esillä olevaan ongelmaan sosioteknisen ympäristön tukemana.

Osallistavat kulttuurit näyttävät yleensä rakentuvan merkittävien, maapalloamme tai paikallisyhteisöämme koskettavien monimutkaisten, yhteiskunnallisten ongelmien ympärille. Ongelmat ovat tavallisesti  suuruudeltaan sitä luokkaa, että yksittäiset ihmiset, työryhmät tai organisaatiot eivät voi tai kykene niitä yksin ratkaisemaan. Hyvänä esimerkkinä tämänkaltaisesta ongelmasta on Wikipedian rakentuminen.  Ongelmia voidaan myös ryhmitellä.

Ongelmat voivat olla luonteeltaan systeemisiä. Tällöin niiden ratkaisu edellyttää usean eri tiedonalueen asiantuntemusta. Ratkaisun kehittäminen haastaa rajojen ylittämiseen ja yhteistyöhön eri kulttuuritaustan ja erilaista osaamista edustavien yhteisöjen ja toimijoiden kesken.  Esimerkkejä tämänkaltaisista ongelmista ovat päätöksenteko kansainvälisessä politiikassa sekä ilmaston muutos ilmiönä, jonka vaikutuksia elämäämme ja maapallon tulevaisuuteen tulisi kyetä luotettavasti ja uskottavasti arvioimaan sekä kommunikoimaan.   

Ongelmat voivat olla myös huonosti määriteltyjä. Siinä tapauksessa tarvitaan korkean tason osaamista edustavien tahojen pitkäkestoista sitoutumista niiden ratkaisuun. Ratkaisuprosessin aikana saattaa itse ongelma muuttaa muotoaan esimerkiksi teknologisen keksinnön vaikutuksesta. Huonosti määriteltyjen ongelmien ratkaisua ei voida useinkaan delegoida.  Valaisevana esimerkkinä huonosti määritellyistä ongelmista voidaan pitää Linux-käyttöjärjestelmän kehitystyötä.

Edellisten lisäksi ongelma voi olla luonteeltaan ”ilkeä”. Tällöin varsinaisen ongelman ratkaisu tuottaa yllättäen uuden ongelman, joka vuorostaan vaatii ratkaisua. Esimerkkinä tämänkaltaisesta ilmiöstä ja siihen liittyvästä ongelmasta voisi hyvin toimia Talvivaaran kaivos.

Monimutkaisen ongelman ratkaisuprosessin lähtökohtana on yleensä tiedostettu ja julkituotu idea, ongelma tai haaste, joka koskettaa useampaa kuin yhtä ihmistä. Sosiaalisen median avulla idea, ongelma tai kehittämishaaste voidaan nopeasti jakaa edelleen kaikille asiasta kiinnostuneille avoimessa verkossa. Kuka tahansa yksittäinen henkilö tai mikä tahansa yhteisö voi periaatteessa julkistaa uuden  idean, havaitsemansa ongelman tai kehittämishaasteen.

Toiminnan tavoitteen jäsentämiseksi ja muotoilemiseksi asiasta kiinnostuneiden ihmisten muodostama yhteisö  tai vertaisverkko voi sitten ryhtyä muokkaamaan ideaa, ongelmaa tai haastetta työstettävään muotoon sekä dokumentoida sitä esimerkiksi tekstein, kuvin tai videoleikkein. Tässä  yhteydessä voi myös olla tarpeen arvioida ne tahot, joita asia koskee tavalla tai toisella ja jotka tulisi saada mukaan prosessiin.

Tämän jälkeen muotoiltu ongelma,  idea, ongelma ja kehittämishaaste voidaan  julkaista avoimessa verkossa ja laajennettu vertaisverkko (yhteisö) voi ryhtyä etsimään vastauksia haasteeseen. Kaikille halukkaille tulisi antaa osallistumismahdollisuus.  Osa mukaan tarvittavista henkilöistä tai tahoista voidaan myös erikseen pyytää tulemaan mukaan. Tällaisia tahoja edustavat tyypillisesti suunnittelijat, alan harrastajat, poliittiset päättäjät sekä päätöksiä toimeenpanevat virkamiehet.

Esiin nousevat  ehdotukset, ideoidut vaihtoehdot sekä ratkaisut on syytä julkaista avoimessa verkossa, missä niitä on voitava myös kommentoida. Edelleen esimerkiksi verkossa tapahtuvan äänestyksen avulla ehdotukset voidaan asettaa suosituimmuusjärjestykseen ja sen perusteella valita vaihtoehto, joka pyritään toteuttamaan.  Mikä  tahansa yhteisö voi ilmoittautua toteuttamaan ehdotuksen. Toteutuksessa voidaan hyödyntää joukkorahoitusta.

Osallistavan toimintakulttuuri tarvitsee tuekseen sosioteknisen ekosysteemiin. Se voi rakentua esimerkiksi seuraavien asioiden ympärille:

· Ongelma/kehittämishaaste, joka koskettaa enempää kuin yhtä ihmistä (esim. koulun oppilaat käy tai tietyn kadun varrella asuvat kuntalaiset).

· Sosiaalinen yhteisö (vertaisverkko tai asukkaista muodostuva yhteisö), joka konstruoi ja dokumentoi ongelman/haasteen.

· Laajennettu vertaisverkko (yhteisö) (avoin kaikille, mukana suunnittelijoita, poliitikkoja ja alan harrastajia, osin kutsuttuna, osin pakotettuna viran puolesta).

· Metatasolla disaineerattu modulaarinen teknologiaympäristö, jossa prosessi voi käynnistyä, ja jossa prosessin etenemistä on mahdollista myös seurata.

· Moderaattori, erikseen nimetty henkilö, joka johtaa/vastaa prosessista(esim. opettaja tai yhteisön valtuuttama henkilö).

Yleistyessään osallistavalle kulttuurille ominaisella toiminnalla tulee olemaan merkittäviä yleisiä ja erityisiä seurauksia mukana oleville ihmisille sekä yhteisöille, joita he edustavat.

Osallistavien kulttuurien tavoitteena on sitouttaa yksilöt ja yhteisöt toimimaan uudella tavalla heitä kiinnostavissa asioissa, uusien ideoiden tuottamisessa, luovuuden edistämisessä, ongelmien ratkaisemisessa sekä harjoittaa yhteistyötä suunnittelijoiden, päätöksentekijöiden ja toimeenpanijoiden kanssa ongelman ratkaisemiseksi. Tästä seuraa, että suunnittelusta ja innovoinnista voi tulla rajoja ylittävää ja nykyistä demokraattisempaa. Valtaa, kontrollia ja vastuuta siirtyy kansalaisille itselleen. Heistä tulee suunnittelijoita ja uuden rakentajia.

Osallistava kulttuuri lisää kansalaisten aktiivisuutta. Sen seurauksena alhaalta, kansalaisten todellisista tarpeista nousevat demokraattiset prosessit yleistyvät. Osallistava toiminta innostaa ja kannustaa tekemään havaintoja lähiympäristöstä, jakamaan niitä avoimesti, ideoimaan sekä tuomaan julki ongelmia, joiden ratkaiseminen on toteuttavissa kustannustehokkaasti. 

Nykyisellään yritysten ja julkisyhteisöjen ulkopuolelle sijoittuva osaamispääoma tulee huonosti hyödynnetyksi. Osallistava toimintakulttuuri saattaa tämän osaamispääoman näkyväksi. Se rohkaisee kansalaisia innovatiiviseen ja uutta luovaan toimintaan sekä edistää yhteisöllisen vaikuttamisen oppimista. Osallistava kulttuuri on itsessään uusi sosiaalinen innovaatio, joka kasvattaa kansalaisten sosiaalista pääomaa sekä edistää koettua yhteisöllisyyttä.

Julkisille organisaatioille osallistavan kulttuurin yleistyminen muodostaa haasteen kehittää ja ottaa käyttöön sosioteknologisia ympäristöjä, jotka vastaavat nykyistä paremmin ihmisten tarpeita osallistua heitä koskevien asioiden päätöksentekoon sekä ongelmien ratkaisuun. Sosiotekniset ympäristöt voivat myös parantaa tarjottavien palvelujen saavutettavuutta ja olla samaan aikaan kustannustehokkaita.

Osallistava toimintakulttuuri perustuu pitkälti luottamukseen. Niin yritysten kuin julkisten organisaatioiden epäonnistuminen ongelmien ratkaisussa tai palvelujen kehittämisessä selittyy suurelta osin sillä, että ne eivät osaa hyödyntää yhteisöjen ja yksilöiden hiljaista tietoa. Osallistava toimintakulttuuri voi edistää hiljaisen tiedon ja yhteisössä olevan asiantuntijuuden esilletuloa, jakamista sekä oppimista toisilta. Siitä voi näin muodostua yksi organisaation menetystekijöistä eteen tulevien ongelmien ratkaisemisessa sekä epäonnistumisista toipumisessa.

Lisätietoja:
Wikipedia
 Henry Jenkins
 Eduskunta